Juttelin kaverin kanssa urasuunnitelmista ja tulevaisuudesta noin yleensäkin. Kaikkein mieluiten haluaisin maalata ja piirtää, mutta sillä harvoin ansaitsee leipää pöytään ainakaan elinaikanaan. Kaveri sitten ihmetteli, miksen menisi opiskelemaan alaa. Totesin siihen, että pääkaupunkiseudulla TAIK on siihen melkeinpä ainoa vaihtoehto, mutta sinne on niin kovat vaatimukset että jopa minä tiedän, ettei minun taidot siihen riitä että sinne pääsisin. Kaveri intti vastaan, etten voi tietää ellen hae. Kerroin hänelle, että kyseiseen kouluun on hakenut monia jotka piirtää sata kertaa minua paremmin ja hekään eivät ole sinne päässeet.

Kaveri intti edelleen vastaan ja kysyi mitä oikein menettäisin jos hakisin sinne. Jaa-a, esimerkiksi vaikka aikaa. Kaverini ei tunnu ymmärtävän, että en ole negatiivinen kun sanon ettei minulla ole mahdollisuuksia päästä Taideteolliseen opiskelemaan, olen vain realisti. Tiedän omat kykyni ja tiedostan myös mihin ne riittää ja mihin ei. En todellakaan ole niin lahjakas, että pääsisin kyseiseen kouluun edes pääsykokeisiin asti. Olen keskinkertainen, ihan turha kenenkään väittää mitään muuta. Olisi suoranaista itsepetosta jos uskoisin olevani mitään muuta.

Tällä hetkellä minua ei kiinnosta opiskelu, mieluiten haluaisin vain "olla". Nyt vain "olenkin", mutta yritän silti saada töitä. Kaverilleni tämän sanoin ja hän kysyi, miksi sitten valitan... Öööh, olenko nyt valittanut jostain? Totesin vain etten ala haaskaamaan aikaani johonkin juttuun, mistä tiedän ettei se tule kohdallani tapahtumaan, en valittanut. Minun parastanihan hän vain ajattelee, mutta silti tuntuu painostukselta. Ja painostamalla minua ei ainakaan saa tekemään yhtään mitään! Siinä vaiheessa isken takalistoni vielä tiukemmin penkkiin kiinni.

Eihän hän mitään pahaa tarkoittanut, mutta ärsyttää vaan kun kaikki muut tuntuvat tietävän paremmin kuinka minun tulisi elää elämäni ja ovat koko ajan neuvomassa. Kaipaan tukea päätöksiini, en neuvoja siihen, miten minun tulisi elää minun oma elämäni.