Aatto sitten oli ja meni. Ruoka oli edelleen hyvää ja sitä jäi vielä runsaasti seuraavallekin päivälle. Ilta meni hiuksia värjäillessä, syödessä ja lahjoja avatessa. Tuli niitä lahjoja, vaikka ei niitä toivottukaan. Ei siinä mitään, kiitos nyt kumminkin kaikille "pukeille".

Mieheltä sain lahjakortin urheiluhierojalle. Moni varmasti hyppisi riemusta päästessään sellaiselle, mutta minä jouduin antamaan lahjan takaisin miehelle. Lahjan ideahan on mitä mahtavin ja varsinkin, kun itse kärsin siitä että olen aina jumissa. Mutta en voi mennä sellaiselle. En voi soittaa ja varata aikaa, en voi kuvitellakaan antavani vieraan ihmisen koskea minuun, enkä halua joutua minkäänlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin kenenkään vieraan ihmisen kanssa, ellei ole ihan pakko. Juuri tämän ihmiskammoni takia minulta jää joskus ne välttämättömimmätkin asiat hoitamatta, kun en uskalla kohdata ihmisiä! En puhelimessa, enkä kasvotusten. Tuo lahja sai minut vain tajuamaan, kuinka pahasti olen avun tarpeessa ja kuinka rajoittunut minusta on vuosien mittaan tullut. Se sattuu! En enää edes itse ymmärrä itseäni!

Mieheni oli tietenkin pettynyt, kun lahja ei ollutkaan minulle mieleinen. Todella arvostan sitä ajatusta, mutta en todella voi käyttää tätä lahjaa. Olen itsekin pettynyt... itseeni.