Eilen juttelin pitkästä aikaa sen tyypin kanssa, joka jokin aika sitten loukkasi minua ja jonka kanssa pistin ystävyyden jäihin, jotta hän oppisi että kannattaa vähän miettiä mitä suustaan päästää. Keskusteltiin messengerissä ja keskustelu alkoi kuten aina ennenkin sillä, että hän aloittaa sen sanomalla "huokaus". Joka kerta huokaisen ja mietin että "mitähän nyt taas?", sitten alkaa se iänikuinen valittaminen typeristä aiheista. Tämä ihminen ei todellakaan tee mitään muuta kuin istuu kotona ja valittaa! Eikä koskaan mieti sitä, että muilla saattaa olla ihan oikeitakin ongelmia. Jos hänen ainoa ongelma on se, ettei saa elämäänsä naista (nuori ihminen, 23 v.), hänellähän on sitten kaikki hyvin!

Jos joskus erehtyy mainitsemaan omista huolistaan, siitä tulee hänelle ikäänkuin jokin kilpailu! Hänen pitää aina "pistää paremmaksi" ja todistella että hänen elämänsä on maailman kamalinta ja kellään muulla ei voi mennä huonommin kuin hänellä! Hän vähättelee muiden asioita täysin.

Eilen hän otti esille minun masennukseni, joka ei millään tavalla hänelle kuulu ja josta hän ei mitään tiedä! Todella pisti vihaksi kaikki hänen väitteensä siitä, että vaikka käyn terapiassa ja syön lääkkeitä, niin ei ne muka mitään auta! Mistähän hän voi sen tietää?! Ja onpa kummallista, kun voin nykyään paljon paremmin kuin ennen terapiaa ja lääkitystä, varmaan jokin satunnainen ajallinen yhteys! Ei voi muuta kuin ihmetellä... myöskin hänen väitteitään masennuksesta, terapiasta ja lääkityksestä noin muutenkin. Hän kun ei suosittele terapiaa yhdellekään masentuneelle ihmiselle. Ahaa, eli otetaan kaikki pahasti masentuneet pois laitoksista, lopetetaan terapiat ja lääkitykset niin hyvä tulee! Voi jessus, mikä ääliö!

Hän jaksoi myös parjata minua siitä että syön lääkkeitä, ikäänkuin olisin jotenkin vähempiarvoinen, alhainen ihminen nyt. Hän todella puhui alentavasti näistä asioista! Asioista, joista hänellä ei ole mitään käsitystä. Piti myös huonona asiana sitä, että haluan oppia elämään tämän sairauden kanssa enkä päästä eroon siitä. Tajuaakohan hän, että tästä ei pääse eroon! Tämä on osa minua ja tulee olemaan lopun elämääni, totta kai haluan oppia elämään tämän kanssa! Sentään teen töitä sen eteen, että opin elämään sairauteni kanssa niin ettei se haittaa jokapäiväistä elämääni ja pystyn toimimaan normaalisti! Lääkkeet ja terapia ei vie sairautta pois, mutta ne auttaa minua selviämään tämän kanssa. Olen päättänyt, että nousen tämän asian yläpuolelle, enkä luovuta!

Mistä näitä oikein sikiää?! Tähän ihmiseen ei auta, vaikka kuinka potkisi persuuksille, että tekisi asioille jotain eikä vain istuisi paikoillaan ja valittaisi. Ei niin millään! "Mutku, mutku, vali, vali, piipi, piipi, sääli, sääli". Todella rasittavaa. Sanoin hänelle suoraan eilen, että jos ei apu kelpaa niin ei sitten, senkus sitten jatkaa valittamista eikä tee asioille mitään, mutta minulle on enää turha valittaa. Minulta loppui ymmärrys ja sympatia nyt lopullisesti.